Get Full Test Bank Downloads on testbankbell.

com

Solution Manual for Concepts of Programming

Languages, 10/E 10th Edition Robert W. Sebesta

http://testbankbell.com/product/solution-manual-for-
concepts-of-programming-languages-10-e-10th-edition-robert-
w-sebesta/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD EBOOK

Download more test bank from https://testbankbell.com

More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Solution Manual for Programming the World Wide Web 7/E

7th Edition Robert W. Sebesta

https://testbankbell.com/product/solution-manual-for-programming-
the-world-wide-web-7-e-7th-edition-robert-w-sebesta/

Solution Manual for Intro to Java Programming, Comp

Version, 10/E 10th Edition : 0133813460

https://testbankbell.com/product/solution-manual-for-intro-to-
java-programming-comp-version-10-e-10th-edition-0133813460/

Test Bank for Intro to Java Programming, Comp Version,

10/E 10th Edition : 0133813460

https://testbankbell.com/product/test-bank-for-intro-to-java-
programming-comp-version-10-e-10th-edition-0133813460/

Test Bank for The Management of Strategy: Concepts,

International Edition, 10th Edition, R. Duane Ireland,
Robert E. Hoskisson, Michael A. Hitt, ISBN-10:
1133584691, ISBN-13: 9781133584698
https://testbankbell.com/product/test-bank-for-the-management-of-
strategy-concepts-international-edition-10th-edition-r-duane-
ireland-robert-e-hoskisson-michael-a-hitt-
Solution Manual for E-Commerce 2014, 10/E 10th Edition
: 013302444X

https://testbankbell.com/product/solution-manual-for-e-
commerce-2014-10-e-10th-edition-013302444x/

Test Bank for Business Essentials, 10/E 10th Edition

Ronald J. Ebert, Ricky W Griffin

https://testbankbell.com/product/test-bank-for-business-
essentials-10-e-10th-edition-ronald-j-ebert-ricky-w-griffin/

Solution Manual for Languages and Machines: An

Introduction to the Theory of Computer Science, 3/E 3rd
Edition : 0321322215

https://testbankbell.com/product/solution-manual-for-languages-
and-machines-an-introduction-to-the-theory-of-computer-
science-3-e-3rd-edition-0321322215/

Solution Manual for Problem Solving and Programming

Concepts, 9/E 9th Edition Maureen Sprankle, Jim Hubbard

https://testbankbell.com/product/solution-manual-for-problem-
solving-and-programming-concepts-9-e-9th-edition-maureen-
sprankle-jim-hubbard/

Solution Manual for Economics of Money, Banking and

Financial Markets 10/E 10th Edition Frederic S. Mishkin

https://testbankbell.com/product/solution-manual-for-economics-
of-money-banking-and-financial-markets-10-e-10th-edition-
frederic-s-mishkin/
 Solution Manual for Concepts of
Programming Languages, 10/E 10th
Edition Robert W. Sebesta
Download full chapter at:
https://testbankbell.com/product/solution-manual-for-
concepts-of-programming-languages-10-e-10th-edition-
robert-w-sebesta/

Answers to Selected Problems

Chapter 1

Problem Set:

3. Some arguments for having a single language for all programming domains are: It would
dramatically cut the costs of programming training and compiler purchase and maintenance; it
would simplify programmer recruiting and justify the development of numerous language
dependent software development aids.

4. Some arguments against having a single language for all programming domains are: The
language would necessarily be huge and complex; compilers would be expensive and costly to
maintain; the language would probably not be very good for any programming domain, either in
compiler efficiency or in the efficiency of the code it generated. More importantly, it would not
be easy to use, because regardless of the application area, the language would include many
unnecessary and confusing features and constructs (those meant for other application areas).
Different users would learn different subsets, making maintenance difficult.

5. One possibility is wordiness. In some languages, a great deal of text is required for even
simple complete programs. For example, COBOL is a very wordy language. In Ada, programs
require a lot of duplication of declarations. Wordiness is usually considered a disadvantage,
because it slows program creation, takes more file space for the source programs, and can cause
programs to be more difficult to read.

7. The argument for using the right brace to close all compounds is simplicity—a right brace
always terminates a compound. The argument against it is that when you see a right brace in a
program, the location of its matching left brace is not always obvious, in part because all
multiple-statement control constructs end with a right brace.

8. The reasons why a language would distinguish between uppercase and lowercase in its
identifiers are: (1) So that variable identifiers may look different than identifiers that are names
for constants, such as the convention of using uppercase for constant names and using lowercase
for variable names in C, and (2) so that catenated words as names can have their first letter
distinguished, as in TotalWords. (Some think it is better to include a connector, such as
underscore.) The primary reason why a language would not distinguish between uppercase and
lowercase in identifiers is it makes programs less readable, because words that look very similar
are actually completely different, such as SUM and Sum.

10. One of the main arguments is that regardless of the cost of hardware, it is not free. Why
write a program that executes slower than is necessary. Furthermore, the difference between a
well-written efficient program and one that is poorly written can be a factor of two or three. In
many other fields of endeavor, the difference between a good job and a poor job may be 10 or 20
percent. In programming, the difference is much greater.

15. The use of type declaration statements for simple scalar variables may have very little effect
on the readability of programs. If a language has no type declarations at all, it may be an aid to
readability, because regardless of where a variable is seen in the program text, its type can be
determined without looking elsewhere. Unfortunately, most languages that allow implicitly
declared variables also include explicit declarations. In a program in such a language, the
declaration of a variable must be found before the reader can determine the type of that variable
when it is used in the program.

18. The main disadvantage of using paired delimiters for comments is that it results in
diminished reliability. It is easy to inadvertently leave off the final delimiter, which extends the
comment to the end of the next comment, effectively removing code from the program. The
advantage of paired delimiters is that you can comment out areas of a program. The disadvantage
of using only beginning delimiters is that they must be repeated on every line of a block of
comments. This can be tedious and therefore error-prone. The advantage is that you cannot make
the mistake of forgetting the closing delimiter.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Hän naurahti:

— Ja nyt meillä on pitkä rupeama edessämme. Nähkääs, Venäjällä

matkustamiseen vaaditaan tottumusta. Asemilla ei pidä syödä, vaan
ostaa itselleen evästä. Nyt pyydän saada tarjota Teille aamiaisen.
Taival on pitkä, aikaa on liikenemään.

Hän levitti pöydälle leipää, voita, kurkkuja, suolaa, leikkeleitä… Ja

sitten hän otti laukustaan kultatulppaisen kristallipullon ja kaksi
pientä lasia.

Kas niin, olkaa hyvä! Hän viskeli ryypyn toisensa perästä

kurkkuunsa ja pakotti pakottamalla minut seuraamaan mukana.

— Kurja maa, mutta mainio viina, sanoi hän.

— Eikö niin? Mutta minkälaista Teillä on Suomessa?

— Viinaa on vähemmän ja se on karvaampaa…

— Mutta kurjuutta kai yhtä paljon? Eivätkö sielläkin sorto ja

pakkovalta kukoista? Entä se Teidän kenraalikuvernöörinne?

En tiedä, miksi minusta tuntui, että politiikka sillä hetkellä olisi

tärvellyt ruokahalun, ja minä vastasin yksikantaan:

— Onhan sitä meilläkin murhetta…

Vaununpalvelija toi teevettä. Ja me sytytimme savukkeet.

Sitten ryypyt rupesivat nukuttamaan.

*****
 Kun päivemmällä jossakin Vilnan tienoilla kiisimme läpi kauniitten
vainioitten, osoitteli matkatoverini ihania oraspeltoja:

— Katsokaa, kuinka kauniita! Lihavaa maata, hurmeella

höystettyä. Se on juonut paljon lämmintä, väkevää verta.

(Eipä hän voinut aavistaa, kuinka paljon punaista ihmisverta sen

maan vielä täytyi juoda!)

Hänen sanansa eivät ilmaisseet läheskään niin paljon kuin äänen

sävy, jolla ne lausuttiin, ja katse, joka niitä säesti. Minä kuvittelin
niiden tulevan täyden sydämen syvänteistä. Ja niihin tuntui
mahtuvan kokonainen katkeruuden maailma, mutta myöskin vuoren
vankka usko. Usko mihin? Kostoonko? Mene tiedä. Kukapa sydänten
salaisinten aivoitusten arvoitukset tulkitsee!

Vähitellen lähestyimme rajaa.

Matkatoverini näytti käyvän silmiinpistävän levottomaksi. Yht'äkkiä

hän kysyi:

— On kai Teidän passinne kunnossa?

— On.

— Niin pitäisi minunkin olla. Mutta tässä maassa ei milloinkaan voi

olla mistään varma. Yllätyksiä saattaa tulla joka askeleella. Kas
tässä! Hän ojensi minulle englantilaisen passin:

— Eikö totta: se on "all right"?

Minusta näytti, ettei hän enää muistanut salata hymähdystään

englantilaisia sanoja lausuessaan.
 Kun sitten rajalle saavuttaessa santarmit antoivat edellisellä
asemalla kokoamansa passit takaisin, ei matkatoverini paperiaan
saanutkaan. Hänet kutsuttiin syrjään. Panin merkille, että hän näytti
kalpenevan ja horjuvan mennessään. Hänen kasvoihinsa tuli
avuttoman masentunut ilme. Ja koko mies oli lysähtänyt kokoon.
Mieleeni iski salamana ajatus: nousiko raukalle nyt kahdennellatoista
hetkellä tie kultaiseen vapauteen pystyyn?

Mutta eipä noussut. Junan viheltäessä tuloa Wirballeniin palasi hän

paikalleen säteilevin silmin ja iloisesti heilutellen kädessään passia.

Minunkin sydämeni sykähteli riemusta. Olisin voinut vannoa, että

hän oli karkutielle lähtenyt karkoitettu. Ja vapauden ovi, jota hän
rohkeasti oli raottanut, oli nyt sepo selällään. Ihmekö, että hän
riemuitsi, että ilon ja onnen kirkastus säteili hänen kasvoiltaan!

Hän puristi salavihkaa kättäni ja kuiskasi:

— Herra Jumala, kuinka onnellinen olenkaan!

*****

Saksalaisessa junassa en häntä enää nähnyt — kai hän oli

joutunut toiseen vaunuun.

Vastassani istui tyypillinen venäläinen virkamies. Hänellä oli

matkoilla aivan kadehdittava istuallaan-nukkumisen taito ja ruskea
parta Aleksanteri III:n tapaan. Kun hän jonkun ajan perästä oli
nukkunut kylläkseen, jouduimme puheisiin.

Istuin siinä ajatellen äskeistä matkatoveriani. Hän tuntui niin

ihmeen läheiseltä tuttavalta, vaikka olikin vento vieras muukalainen.
Olinhan jakanut hänen kanssaan hänen elämänsä ehkä
kohtalokkaimman hetken, hänen suurimman riemunsa. Ja se
yhdistää ihmiset yhtä lujasti kuin suuri suru. Paremmin ja elävämmin
kuin kaunopuheisimmat selittelyt havainnollistivat hänen silmiensä
säihky ja hänen miehekäs kädenpuristuksensa minulle vapauden
käsitteen…

Silloin sanoa tokaisi ruskeapartainen yht'äkkiä:

— Teillä oli seuraa rajan tuolla puolen…

Oliko tuo mies lukenut ajatuksiani? Hänen sanoissaan oli jokin

selittämättömän vastenmielinen tunkeilevaisuuden tuntu, joten
vastasin tylysti:

— Niin oli.

Mutta uusi puhekumppanini jatkoi:

— Tunsitteko entuudesta tuon herran?

Nyt minua alkoi kiukuttaa mokoma kuulustelu. Sanoin lyhyesti ja

tiukasti:

— En.

Vastauksen olisi voinut tulkita myöskin toisin: "Pitäkää suunne

kiinni!" Luultavasti huomasi sen ruskeapartainenkin, sillä aivan
anteeksipyytävällä äänellä tuli seuraava kysymys:

— Ette siis tiedä, kuka hän oli?

— En.

Nyt hän hymähti voitonriemuisesti:

 — Hän on rajasantarmiston kaikkein ovelin urkkija.

— Se ei ole mahdollista, väitin vastaan.

Puhekumppanini nauroi niin, että tupakan kellastamat hampaat

paljastuivat:

— Hih-hih-hih… Ette ole ensimmäinen, jonka hän on pettänyt.

Mutta minä tunnen hänet; matkustan täälläpäin ehtimiseen…

Minussa nosti kiehuva kiukku päätään. Mutta se ei kohdistunut

valepukuiseen santarmiin, vaan — hänen paljastajaansa, jota nyt
tunsin aivan silmittömästi vihaavani. Koetin miettiä, miksi. Siksikö,
että hän oli riistänyt minulta kimmeltävän kauniin mielikuvan? Ja
kuitenkin hän oli tahtonut tehdä minulle palveluksen. Oliko hän siis
hyväntekijä vaiko pahantekijä? Siinä pulma, jota aprikoin junan
kiitäessä halki Pohjois-Saksan hämärtyvien seutujen.

Ruskeapartainen istui ja nukkui viattomuuden unta. Ja vähitellen

uhkasivat minunkin silmänluomeni painua umpeen. Mutta
puolitorkuksissani kuulin salaperäisen kuiskauksen:

— Tohtori Ibsenille tuo herra kerran esittäytyi Gregers Werleksi…

Ja minä olin vastaavinani:

— Ja siitä tuttavuudesta syntyi Villisorsa, mutta tästä vain uneton

yö…

Mutta erehdyin: ei siitä tullut sitäkään, sillä nukuin vielä junan

porhaltaessa ensimmäiselle Berlinin asemalle.
KYMMENEN VUODEN KULUTTUA

He olivat tavanneet toisensa kymmenen vuotta takaperin vieraalla

maalla, etelän kerkeässä keväässä. Olivat kulkeneet yhdessä
kukkivien kastanjain alla, istuneet kuutamossa välkkyvän
joutsenlammikon partaalla ja koettaneet laskea veden kalvoon
kuvastuvien tähtien lukua… Mies oli ollut aivan nuori, nainen koko
joukon kokeneempi, mutta yhtä kuumaverinen; koskina olivat heidän
suonensa kohisseet. Ja he olivat aukaisseet tuoksuvaan puutarhaan
antavan ikkunansa kuullakseen suihkukaivon laulavan solinan ja
satakielen viserryksen… Mutta viikon perästä — viikon, jonka päivät
olivat lentäneet kuin kultasiipinen perhosparvi ja yöt kiitäneet kuin
kiiluvat tulikipunat — he olivat eronneet, sanoneet toisilleen järkevät
jäähyväiset aurinkoisena huomenhetkenä. Nainen oli vetänyt
sormestaan mustakivisen sormuksen, ja mies oli sanonut:

— Tätä kannan näiden päivien muistoksi!

Siihen oli nainen vastannut:

— Ja kun kymmenen vuoden kuluttua toisemme tapaamme ja

elämme muistoina uudelleen tämän viikon, annat sen takaisin… Sillä
sen jälkeen sillä ei enää ole mitään virkaa…
 Sitten matkusti mies heidän kylmään kotimaahansa muistoineen ja
sormuksineen, mutta nainen jatkoi matkaansa yhä etelämmäksi
kohti uusia elämyksiä ja vielä kuumempia seikkailuja.

Eivätkä he sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet. Mies oli vain

kuullut, että hänestä oli tullut kunniallinen kauppaneuvoksetar. Ja
naiselle oli kerrottu, että hänkin jo oli vakaantunut ja hoiti
nuhteettomasti valtion virkaa.

*****

Sillä kannalla asiat olivat, kun mies muutamana varhaisena

kevätpäivänä kadulla näki kauppaneuvoksettaren, joka maalaisesta
tehdasyhdyskunnastaan oli pistäytynyt käynnille pääkaupunkiin. He
tulivat samaa käytävää vastakkaisilta suunnilta eikä kohtaamista niin
ollen voinut välttää.

Miehen rinnassa läikähti lämmin laine, mutta seuraavassa

tuokiossa hän huomasi, että rouva oli melkein toiseksi muuttunut.

— Sepä oli hauskaa, sanoi kauppaneuvoksetar. Mutta miksi Te

olette käynyt niin vakavaksi…?

— Niin… vastasi mies ja katsoi kysyjää silmiin. — Ajat muuttuvat

ja niiden mukana muutumme mekin…

Mutta hotellin ovella kauppaneuvoksetar virkahti:

— Syön tänä iltana illalliseni yksin, mieheni on yhtiökokouksessa.

Tasan kello yhdeksän ruokasalissa. Tuletteko?

— Tulen.
 *****

Mies tuli jo neljännestä aikaisemmin. Hänellä oli mustakivinen

sormus liivin taskussa. Ja hän mietti itsekseen: Tänä iltana elämme
siis yhdessä uudelleen nuo muistot… miten ihanaa se onkaan!

Salissa ei ollut monta vierasta; avara ja kirkkaasti valaistu huone

tuntui kylmän viralliselta. Ovien suissa kurkistelivat valkotakkiset
tarjoilijat odottavan uteliaina. Ja orkesteri soitti "Kukkuu, kukkuu,
kaukana kukkuu…"

Hän istuutui pilarin suojaan ja antoi tuoda itselleen ulkomaalaisen

lehden.

Sitten löi kello yhdeksän. Ja samassa kuului silkin kahinaa. Mies

kuuli hovimestarin äänen läheltään:

— Täällä, rouva kauppaneuvoksetar!

Kun hän laski lehden käsistään, seisoi kauppaneuvoksetar hienona

ja hymyilevänä hänen edessään:

— Sanoinhan: täsmälleen kello yhdeksän. Pidän edelleenkin aina

sanani.

Mies nousi ja suuteli juhlallisesti hänen kättään sanoen:

— Te olette yhtä rakastettava kuin ennenkin.

Mutta itsekseen hän ajatteli: Hyvä isä, kuinka hän on

vanhentunut!

He istuivat kahden puolen pöytää.

 Kauppaneuvoksetar jutteli vilkkaasti ja eloisasti. Hän puheli
lakkaamatta ikään kuin peläten, ettei hän ehtisi saada kaikkea
sanotuksi. Hän haasteli politiikkaa ja kansantaloutta, kosketteli
valtiopäivävaaleja, kallista aikaa ja pieniä palkkoja, arvosteli oloja ja
ihmisiä…

Mies koetti vastailla sanan silloin, toisen tällöin, mutta mietti

kaiken aikaa mielessään: Miksi hän puhuu noin paljon eikä sano
mitään?

Ja nainen ajatteli puhuessaan: Siihen ei kajota ennen jälkiruokaa,

silloin siitä päästään vähällä. Ja hän käänsi puheen kirjallisuuteen.

Tarjoilija toi jäätelön. Kun hän oli mennyt, ajatteli nainen: Nyt on
aika! Ja hän kiinnitti kauniin katseen pöytätoverinsa kaulaliinaan
sanoessaan ikään kuin alkajaisiksi:

— Uskotteko, että olen onnellinen avioliitossani?

Hänen silmissään oli uneksiva ilme ja hänen äänessään pieni

tunteellisuuden värähdys, jonka mies tunsi ennestään.

— Uskon aivan täydellisesti, hän vastasi.

Kauppaneuvoksetar hymähti hiukan surunvoittoisesti:

— Niin… Minulla on todellakin hyvä olla hänen kanssaan.

Tuokion pöytäliinaan tuijotettuaan hän jatkoi:

— Eihän se tietysti ole mitään lemmenhurmaa, mutta hän on hyvä

mies ja minä kunnioitan häntä suuresti… Ja meillä on niin kaunis
koti. Jospa vain tietäisitte! Minun makuuhuoneeni on kuin unelma…
Teidän täytyy se joskus nähdä!

Hänen silmissään välähteli. Mutta mies kysyi:

— Onko Teillä lapsia?

Kauppaneuvoksetar rypisti vähän kulmiaan.

Sitten hän hymähti ylimielisesti:

— No, se vielä puuttuisi!

He vaikenivat ja katselivat sanattomina kahvikeittiön siniseen

väkiviinaliekkiin. Mutta kun huuruisessa lasikuvussa alkoi surista,
sanoi kauppaneuvoksetar:

— Antaisimme tuoda kahvin minun huoneeni viihtyisimpään

soppeen ja tarinoisimme menneistä päivistä…

Taas hän oli hetken ääneti. Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:

— Sanokaa, oletteko milloinkaan toivoneet takaisin niitä menneitä

päiviä…

Kysymys tuli liian myöhään. Mies tajusi selvästi, että se oli

tarkoitettu kerjäläiselle viskattavaksi almuksi. Hänen rintansa täytti
jäätävä tunne, ylpeys nousi, ja hän otti sormuksen taskustaan.

— Tässä on tämä, hän sanoi kovalla äänellä. Löysin sen sattumalta

kätköistäni ja samalla muistin, että minun välipuheemme mukaan oli
suunnilleen näihin aikoihin luovutettava se rouva
kauppaneuvoksettarelle. Myöskin minä pidän edelleenkin sanani.
 Hän ojensi sormuksen yli pöydän ja kumarsi kylmän kohteliaasti.

Nainen huoahti helpoituksesta: Nyt olemme siis siitä jutusta

päässeet; mutta siroittakaamme sentään vähän sokeria sen päälle…
Sen vuoksi hän sanoi lämmöllä:

— Piditte siitä ennen paljon. Muistan niin hyvin sen aamun, jona
se ensi kerran oli sormessanne.

Mies oli lukenut hänen ajatuksensa, jonka vuoksi hän vastasi

tylysti:

— Ja viimeisen kerran.

— Niin pianko Te todellakin kyllästyitte?

— En minä, vaan sormus; se kävi liian väljäksi ja uhkasi alati

pudota…

— Ehkä se nyt sopisi paremmin, ehdotteli rouva.

Mutta miehen mieleen juolahti vuorosana eräästä Hamsunin pikku

kertomuksesta:

— Nyt se taasen on liian ahdas… Ja sitä paitsi: eihän sillä enää ole
mitään virkaa!

Läheiseen pöytään saapui pariskunta: ryhdikäs, mutta jo hiukan

elähtänyt, puhdaspiirteinen nainen ja kaunis nuori mies, ilmeisesti
näyttelijä. Kauppaneuvoksettaren pöytäkumppani nousi
kumartamaan.

— Kuka on hän, jota tervehditte? kysyi rouva ja mittasi katseellaan

tulijaa kiireestä kantapäihin.
 Mies mainitsi erään tunnetun laulajattaren nimen. Ja
kauppaneuvoksetar sanoi:

— Vai hänkö! Eipä ole aika häntä säästänyt. Huomaamatta-

vanhenemisen vaikeata taitoa eivät kaikki opikaan…

— Ei, se on totta, vastasi mies ja korosti vahingossa sanojaan

aivan liiaksi.

Itsekseen hän ajatteli: Tuo toinen sen kuitenkin on oppinut paljon

paremmin kuin sinä…

Kauppaneuvoksettaan huulet kaartuivat ylimielisen pilkalliseen

hymyyn. Ja mies pani merkille, että silmien kulmiin ilmestyi runsaasti
hiuksenhienoja ryppyjä.

— Entä nuorukainen, onko hän hänen poikansa?

— Ei, vastasi mies jyrkästi, vaan hänen rakastajansa.

Kauppaneuvoksetar tyhjensi kahvikuppinsa nopeasti ja sanoi:

— On viisainta, ettemme samalla kertaa poistu täältä.

Ymmärrättehän: se saattaisi herättää sellaista huomiota, jota
miehen: tähden tahdon välttää…

Mies ei voinut tukehduttaa hymyilyä. Mutta rouva jatkoi:

— Te nauratte. Mutta nähkääs: ihmisen, jolla on… entisyys, täytyy

olla paljon varovaisempi kuin muiden…

Hän ojensi kätensä herttaisesti hymyillen:

 — Kiitos tästä illasta ja näkemiin! Hädin tuskin mies sai jäämään
hampaittensa taakse hävyttömyyden: Kauppaneuvoksettaren
sänkykamarissako?

Silkinkahina loittoni ovelle.

Mies katsahti hänen jälkeensä ja huomasi vasta nyt, että hänen

leningissään oli kylmän teräksen kiilto. Ja hän ajatteli: Sehän sopiikin
aivan yhtä hyvin kuin punainen raakasilkki sopi silloin kymmenen
vuotta takaperin.

Hetken kuluttua mies lähti. Kulkiessaan naapuripöydän ohi hän

huomasi, että siinä riideltiin, ja hänen huulensa kiertyivät hienoon
vihellykseen.

Mutta ulkona paistoi kuu. Oli pakastanut iltamyöhällä ja

Esplanaadin vesilätäköt olivat hauraan jääkuoren peitossa, joka
rasahteli anturoiden alla.

Katua astellessaan miehemme mietti: Ajat muuttuvat ja niiden

mukana muutumme mekin; mutta muuttuukohan myöskin kuuhut
meidän kerallamme? Hänestä tuntui näet aivan mahdottomalta, että
sama kuu, jonka säteet tänä iltana kimaltelivat likaisilla lumijätteillä,
kymmenen vuotta takaperin oli valanut hopeitaan joutsenlammikon
pintaan ja kukkivaan kastanjapuistoon, jonka tuoksuissa satakieli oli
visertänyt…
"TIPPANA-LIISA"

Aamukävelylläni tuli kadulla vastaani muudan vanha nainen, joka

yht'äkkiä herätti eloon muiston lapsuuteni kaukaisesta kaupungista.

Naisella oli yllään vihreäksi kulunut "sirkkelinuttu" ja päässään

samettihilkka, sellainen, jollaisia pienet lapset käyttävät. Lapsellisista
kehyksistä eroittuivat iän kurttuisiksi uurtamat ja keltaisiksi
kuivaamat akankasvot irvokkaana karrikatyyrinä, jonka nähdessäni
muistin elävästi "Tippana-Liisan".

Hän oli melkein samanlainen: yhtä muodoton ja yhtä lohduttoman

ruma.

Mistä hän oli nimensä saanut, sitä en koskaan tullut saaneeksi

selville; en myöskään mikä nimi hänellä kirkonkirjoissa oli; Tippana-
Liisaksi häntä vain sanottiin — nimittäin takanapäin; hänelle itselleen
oli sanottava vain Liisa.

Hän oli "kummallinen", lyhytjärkinen, olematta silti varsinaisesti

vähämielinen. Hänen äänensä oli kolkon matala ja kaiuttoman
kumea. Hänen silmänsä tuijottivat jäykästi eteensä ja hyvin harvoin
hymy valaisi hänen kasvojaan.
 Hän eli almuista, mutta ei koskaan kerjännyt, sillä hän oli
"parempain ihmisten lapsia" ja synnynnäinen ylpeys asui hänen
sydämessään. Määräpäivinä hän ilmestyi porvariskotien keittiöihin;
pari tusinaa oli sellaista taloa, jota hän veroitti vuoron perään.
Tullessaan hän asettui ovensuuhun istumaan, puheli palvelijoille
ilmasta ja kaupungin kuulumisista, kyseli kohteliaasti herrasväen
vointia ja muita mahdollisia perheuutisia, kunnes oli saanut
saatavansa: kyökin pöydälle katetun aterian. Sen hän söi
äänettömänä ja suurella hartaudella. Mutta heti syötyään hän lähti
kiittämättä — eihän tarvinnut kiittää siitä minkä piti oikeutenaan
periä. Ja asianomaisissa taloissakin katsottiin Tippana-Liisan
ruokintaa aivan luonnolliseksi verovelvollisuudeksi, milteipä lain
määräämäksi rasitukseksi. Se johtui siitä, ettei hyväntekeväisyyttä
vielä siihen aikaan oltu säännöstelty, se oli vapaaehtoisuuden
varassa ja juuri sen vuoksi se oli muuttunut kunnia-asiaksi.

*****

Taloon tullessaan ja sieltä mennessään Tippana-Liisa usein

pysähtyi pihalla leikkivien lasten kanssa juttelemaan. Oli erittäinkin
yksi tarina, jota hänen tavantakaa oli kerrattava, ja se olikin kertojan
lempijuttu. Ei häntä tarvinnut monta kertaa kehoittaa sitä
esittämään; riitti kun joku vain sanoi:

— Miten se Liisa silloin kerran joutuikaan keisarin hoviin?

Leveä tyytyväisyyden hymy kirkasti Liisan muulloin niin

yksitoikkoisen vakavat kasvot ja hiukan kurkkuaan karisteltuaan hän
aloitti kertomuksensa, joka alunpitäen lähti hyvällä vauhdilla
luistamaan; se oli kuin katkismuksen ulkolukua rippikoulussa:
 — Siihen aikaan minä olin nuori ja nätti kuin karamelli… ja minulla
oli punakukkainen kretonkikleninki ja taivaansininen nauha
olkihatussani… ja minä olin vielä pulskempi ja lihavampi kuin
komesrootin Esteri… ja kaikki herrat kääntyivät kadulla minua
katsomaan…

Silloin sanoi aina joku kuulijoista, sillä se kuului ehdottomasti

asiaan:

— Eiväthän ne Esteriä käännykään katsomaan!

— Eivät… hi-hi-hii… mutta minua kääntyivät… Kysykää vaikka

Paakkerskalta, jollette muuten usko; hän tunsi minut jo silloin!

— Uskommehan me. Mutta miten sitten kävi?

— Niin sitten… sitten tuli kaupunkiin sotaherra, joka oli pitkä ja

komea ja kaunis kuin Herran enkeli… Hänellä oli sysimustat viikset ja
purppuranpunaiset posket, punaisemmat kuin Pyhtisen Pekalla, kun
hän jouluna tiernapoikien kuninkaana laulaa: "Heroodes hän ajoi
hevosilla ja ratsuilla…"

— Hänkö se sitten Liisan keisarin hoviin vei?

— Hän. Hän katsoi mielihyvällä palvelijattarensa puoleen ja vei

hänet mukanaan keisarin kiiltävään kaupunkiin. Ja siellä me elimme
onnessa ja autuudessa puoli vuotta. Ja me kävimme usein keisarin
luona kahvilla. Hoviherrat kumarsivat portaissa niin syvään että
parilta aina selkä nyrjähti, mutta keisarinna itse tuli kruunu päässä
kahvitarjotinta tuomaan ja jutteli minulle kuin ainakin vanhalle
tuttavalle. Sattuipa toisinaan, kun keisari oli oikein hyvällä tuulella,
että hän hienolla valkoisella kädellään taputteli minua poskellekin…
silloin minä tietysti niiasin niin syvään että polvet naksahtivat kuin
taittuvat päreet. Ja silloin sanoi keisarinna aina: "jestas!" ja komensi
kamariherran hakemaan kyökistä vettä, joka tuoksui paremmalta
kuin Maria Fariina…

— Eikö siellä muuta tarjottukaan?

— Kaikkea häntä vielä kysyykin! Tarjottiinhan toki. Pääsiäisenä

annettiin mämmiä kultalautasilta ja jalokivillä koristettuja
kananmunia, jotka olivat yhtä suuria kuin Merikoulun maapallo…

— Eivät kai ne nyt sentään varsin niin suuria olleet? uskalsivat

kuulijat epäillä.

— Jollette usko, niin olkaa uskomatta! Eihän se uskonkappale

olekaan.

Ja sen sanottuaan hän pyörähti väkkäränä porttiin päin, mutta

heltyi taas, kun rukoiltiin:

— Älä, hyvä Liisa, vielä lähde, vaan kerro meille, mihin se sinun
kaunis sotaherrasi joutui!

Silloin Liisa nielasi pari kertaa — ikäänkuin olisi häntä äkkiä

ruvennut nikottamaan — ja oli kätensä selkäpuoleen pyyhkivinään
jotakin silmistään, ennen kuin vastasi:

— Hän kuoli ja hänet kuopattiin keisarin käskystä pääkirkon

permannon alle.

Hetkisen vaiti oltuaan hän huokasi syvään ja jatkoi:

 — Minä, nuori leski-parka, itkin silmäni puolisokeiksi ja pääni
kokopökeröksi… Ja siitä lähtien olen sitten ollut tällainen…

Viimeiset sanat tulivat melkein parkaisemalla. Ja sitten tapahtui

ihme: oikeat kyynelkarpaleet alkoivat tippua hänen silmistään ja
valuivat virtana kellertäville ja ryppyisille poskille.

Se oli meistä lapsista hirmuisen hauskaa, huippukohta koko Liisan

jutussa. Mutta emme me sentään hennonneet nauraa hänelle vasten
kasvoja, vaan käännyimme selin ja tirskuimme salaa. Vaistomaisesti
kai aavistimme, että Tippana-Liisan itkettäminen joltakin kannalta
saattoi olla vähän epäilyttävää ja vähemmän jaloa…

*****

Mutta kerran tapahtui, että eräs joukostamme — se oli rikkaan

kauppias Vihlmanin nuorin poika, joka vielä siihen aikaan oli yhtä
herttainen lapsi kuin me muutkin, vaikka hänestä sitten myöhemmin
tulikin suuri hunsvotti — vahingossa sanoi Liisaa Tippanaksi. Se
tapahtui hänen vedotessaan isänsä valistuneeseen mielipiteeseen
keisarin hohtokivisten pääsiäismunien mittasuhteista:

— Isä sanoi, että Tippana valehtelee, sillä niin suuria munia eivät
edes keisarinkaan kanat milloinkaan muni.

Liisa kuunteli häntä suu auki, ja näytti aivan siltä, ettei hän omia
korviaan tahtonut uskoa. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi
omituiseen irvistykseen: toinen puoli aivan kuin halpaantui ja jäi
hervottomana retkottamaan, mutta toisesta syöksyivät sanat
ryöppynä:
 — Senkin kirottu Kulta-Villen pentu! Kysy sinä isältäsi, oliko hän
keisarin kanapiikana linnassa ollessaan!

Me muut purskahdimme hillittömään nauruun, mutta Ville Vihlman

punastui korviaan myöten ja hiipi häpeissään ulos portista. Sillä hän
tiesi, mitä me muut emme tienneet, ettei Liisa linnalla tarkoittanut
keisarin palatsia vaan vankilaa, jossa hänen isänsä oli ollut puoli
vuotta konkurssirikoksesta.

(Ei muuten ollutkaan ihme, ettemme me sitä tienneet, sillä niin

rikas ja mahtava oli kauppias Vihlman, että jo vanhemmatkin ihmiset
aikoja sitten olivat hänen linnassaolonsa unhoittaneet
lukuunottamatta hänen omaa rouvaansa, joka oli uskovainen, ja
Tippana-Liisaa, jolle heidän talossaan kerran oli syötetty
pohjaanpalanutta riissipuuroa.)

*****

— — ‒ Niin, niin… Vuosikymmeniä on vierähtänyt; Tippana-Liisa

lepää nurmen alla ja hänen kuulijakuntansa on hajaantunut
maailmalle. Ville Vihlmanista on, kuten sanottu, tullut hunsvotti, ja
mitä muihin tulee, niin enpä enää voisi mennä heidänkään
herttaisuudestaan takuuseen. Sen sitävastoin uskallan vakuuttaa,
että useimmilla heistä on jokin sellainen juttu, jonka ilmitullessa
mieluimmin pujahtaisi ulos portista. Ja ehkäpä on vielä muutamilla
aivan yhtä mahdottomia juttuja kuin Tippana-Liisalla, vaikka eivät
lyhytjärkisten kirjoissa kuljekaan…
SUVINEN SAARI

I.

Monta ihanaa suvista saarta on tässä kauniissa saaristossa, mutta

kaikkein kauniimpia lienee kuitenkin tämä, jolle hyvä hengettäreni
suvaitsi kiiltävänä kesäpäivänä minut ohjata. Kallioisia rantoja
huuhtova meri on sädehtivämmän sinistä, ilma korkeana kaartuvan
silkkilaen alla kristallisemman kirkasta ja tummanvihreitten kuusien
neulaset pitempiä ja pehmeämpiä kuin muualla. Kultaisempi on
päivän kiilto ja suurempi iltojen hiljaisuus. Eivätkä auringonlaskun
värihohteet missään voi olla hienompivivahteisia kuin täällä.

Ikkunani alla on kaksi kirsikkapuuta, joiden marjat hohtavat

purppuranpunaisina ja mehukkaan pehmeinä helminä; oksat
heilahtelevat ja helmet liikkuvat hiljalleen. Puutarhan punaisen aidan
takana on leikattu ruispelto, jonka kullankeltaiset kuhilaat ovat
suorissa riveissä kuin järjestykseen tottuneet sotamiehet. Mutta
pellon takaisessa metsänreunassa on aukko, josta näkyy meri, aava,
ihana ulappa, se, jota minä rakastan paljon enemmän kuin metsiä ja
peltoja ja puutarhoja, yhtä paljon kuin kotipuoleni niittytasankojen
laajoja lakeuksia, ehkäpä vielä enemmänkin…
 *****

Olemme juuri palanneet rysää kokemasta, isäntäni ja minä.

Pysähdymme hetkeksi rantakalliolle katsomaan, kun valkoinen
matkustajahöyry kiitää ohi saaremme kaupunkiin, kuumeisen
hopputyön hyörinään. Vilkahtaa valkoinen liina laivan perältä.
Heilutamme lakkejamme vastaukseksi. Ja sitten käännymme
poimuttelevalle polulle, joka vie ystävällisen punaisen talomme
varjoisaan pihaan.

— Nyt on kaunis huomen, isäntä sanoo.

Ja hänen kesävieraansa nyökkää. Mutta se vilkkuva valkoinen liina

leikkii hänen ajatuksissaan: Lieneekö ollut hän, jonka kesällä kerran
kohtasin, kun oli heleimmillään heinäkuu ja kedot kukki
kauniimmillaan, hän, jota usein olen ajatellut ja jonka itsekseni olen
Punahilkaksi ristinyt? Miksikä juuri hän? Ja miksi hän olisi minulle
vilkuttanut? — Ikävä nousee mieleeni, mutta se on suloista ikävää,
joka ei kalva eikä polta, vaan täyttää sielun vienosti värähtelevällä
kaiholla. Se on yksinäisyyden autuutta…

— Tänään ruvetaan riihtä puimaan, isäntä sanoo ja panee

nuuskan. —
Suurukselta pannaan kierto käyntiin. Täytyykin mennä sitä
rasvaamaan.

Hän kääntyy piennarta kulkemaan riihelle. Mutta minä jään

pihaportin luo katselemaan kahta tappelevaa kukonpoikaa, jotka
omenapuun siimeksessä ottelevat aivan julmasti. Ne ovat hirmuisen
hauskoja elukoita, nuo kaksi valkoista kukonpoikaa tulipunaisine
helttoineen. Toinen niistä ei juuri muuta teekään kuin ärsyttää ja
uhittelee veljeään, joka kaikesta päättäen on luonteeltaan paljon
passivisempi ja tavoiltaan tyyni. Tapelkaa pojat niin saatte tupakkaa!
Kas, kas vaan, nyt tuo Sosialisti taaskin… Pidä puoliasi, Porvari!

Täytyy sytyttää piippu ja istahtaa nurmikolle katselemaan ja

nauttimaan siitä ylevästä mielenrauhasta, jota puolueitten yläpuolella
oleva ihminen aina sanoo tuntevansa seuratessaan kiihkoisten
tappelupukarien temmellystä. Tunnen olevani kukonpoikiin nähden
vähintäänkin puolijumala. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Yht'äkkiä putoaa punehtuvaposkinen omena syliini. Ylevä
mielenrauhani on tipotiessään. Ja kun säikähdyksissäni katson
puuhun, näen säteilevät naurusuiset kasvot ruskean skauttihatun
lierien alta.

Samassa ilmestyy kyökinportaille vanha Siina iso ulkomainen

näkinkenkä kädessään. Hän nostaa sen huulilleen ja puhaltaa. Se soi
kuin palotorvi. Sellainen on meillä ruokakello täällä saarella. Siihen ei
muuten joka mies osaakaan puhaltaa. Yrittipä Oskari, renkipoika,
toissa iltana eikä ääntä saanut. Mutta Siina on verraton taituri: tuu,
tuu-uu, tuu, kolme kertaa kumeasti ja juhlallisesti.

— Nyt mennään siis syömään.

*****

Tuk, tuk, tuk, tuk… jyskyy puimakone, ja hammasrattaitten heleä

metallinsointu kilahtelee. Tomu nousee riihen seinänaukoista
savupilvenä taivaalle.

Ruuni ja Musta kiskovat hevoskierron aisoja tyynesti ja tasaisesti.

Ja talon nuorin, Aini-tyttö, joka on jälkimmäisen ohjaksissa, selailee
vanhaa virsikirjaa, josta on luvannut etsiä minulle sen virren, missä
lauletaan:
 "Minä vaivainen mato ja matkamies,
Mond' vaarallist vaellan retkee…"

Nyt on aika viedä riihiväelle kahvia. Aili-emäntä antaa minulle korit

kainaloon ja Alli-neiti kattaa nurmikolle "pöydän". Sitten me kaikin
siinä riihen kupeella loikoen tyhjennämme kolme kukkurallista
kupposta. Ja tarina käy. Isännällä, jonka veroisia pakinoitsijoita ei
tässä maassa monta ole, on aivan loppumaton juttujen varasto. Hän
on viisas mies ja lukenut mies ja paljon maailmaa nähnyt. Nähnyt
sen vuoksi, ettei ole silmät ummessa ja kuuroin korvin kulkenut.
Hänellä ovat sanat vallassaan ja silmäkulmassa se pieni taikapeilin
siru, joka kuvastaa meidän, matoisten matkamiesten, naurettavia
puolia. Mutta hänen suunsa ympärillä on hyvä hymy sovittavaisena
päivänsäteen välkkeenä.

Kun isäntä paukahuttaa nuuskarasiansa kannen kiinni, nousemme.

Ja taas jyskyy puimakone ja helähtävät hammasrattaat.

*****

Ihanaa on elää erillään maailmasta, piilossa ja paossa päivän

riitoja ja ajan sekasortoa. Ihanaa olla ilman kirjojen syvämielistä
viisautta! Lukea vain lehdiltä ja ruohoilta, kallioilta ja mullasta
elämän ikuisia oppeja, kuunnella kuusten huminaa ja tohua tuulen.
Ja terveellistä on jäädä kahden kesken oman itsensä kanssa ja — jos
uskaltaa — tuijotella hetkisen hiukan syvemmälle — omiin silmiinsä.
Jos on riittämään voimia, tulee silloin pitäneeksi tuomiopäivää
itsensä kanssa. Siihen täällä on tilaisuus. Päivät ovat pitkät: aurinko
nousee aikaiseen ja laskee myöhään. Eikä kukaan häiritse.

Ilman kirjoja! En sentään ole aivan ilman. Talossa niitä on paljon.

Ja niiden joukosta olen löytänyt erään, joka minulle on käynyt hyvin
rakkaaksi ja jota sen vuoksi toisinaan luen. Se on juuri tuo vanha
virsikirja, 1700-luvun loppuvuosina präntätty.

Löysin siitä juuri äsken seuraavat rivit:

"Nyt näemme siunatun päivän,

Alas taivast paistavan päällem,
Joll Jumal' valaise jokapäivä,
Meit iloxem, tarpexem täällä…"

Enkä voi sille mitään, että minusta noihin säkeihin mahtuu koko se
valkeuden ja auringon siunattu ilo ja riemu, joka ihmisen tällä
ihanalla saarella ympäröi.

*****

Kammarissani on punakukkaiset seinäpaperit ja punamattoinen

keinutuoli. Sänkyni yläpuolella riippuu Aleksis Kiven kuva ja
piirongilla on kaksi verratonta antiikkista kynttiläjalkaa.

Kun aamulla ani varahin päivänsäteet pilkistävät kotikutoisten

uudinten lomitse sisään, niin ne muodostavat kauniin sädekehän
Suomen suurimman runoilijan pään ympärille. Silloin otan virsikirjani
ja luen siitä huomenen ylistystä. Mutta vasta kun kattolampun
kristallisärmissä taittuvat säteet siirtyvät kaakeliuunin keltaiselle
pinnalle, kiipeen vuoteestani.

Ensimmäinen matkani on aina rantaan. Ei milloinkaan ole vihreä

vesi niin jalokivenkirkasta kuin aamutyvenellä. Se tippuu timantteina
airojen teristä, mutta kallion kupeella se on smaragdia.

Ja sitten alkaa päivän tyyni, tasainen kulku…

 *****

Jos iltapuolella vielä jaksaa tuulla, niin tulee naapurin Heimo,

tämän talon tulevan isännän Terhon toveri, hakemaan meitä
purjehtimaan valkoisella kutterillaan, piukkavauhtisella "Prahalla".

Siinä käy iloinen melske ja kuuluu helähtelevä nauru, kun talon

nuoret liikkeelle lähtevät. Mutta kun päivä laskee ja kokka viiltelee
hämäräisen yön tummuvia aaltoja, silloin hiljenee hilpeys ja jokainen
miettii omia asioitaan… Mikä mitäkin, mikä elämänsä tehtäviä, mikä
pikkuista Punahilkkaa…

Kaunis on öinen ulappa, kaunis pimenevä kotilahti, kauniit saarten

ja maitten himmenevät, pehmeät ääriviivat.

Ison-Tärhänän kuusikko muistuttaa Böcklinin Kuoleman saarta,

Yrttikari on kuin sadun palmulehto harvaoksaisine ja
hoikkarunkoisine mäntyineen. Ja Airiston puolelta vilkkuvat
välkähtelevät valot kuin haltijain tulet.

*****

Mutta lauantaiehtoina tulee meille vieraita kaupungista. Hienoja

silkkihameisia neitejä ja kovakauluksisia herroja. Silloin pidetään
hauskaa kaupunkilaisneitojen ja -herrojen kanssa. Hetket kiitävät
nopeaan. Hiljaisilta rannoiltamme raikuu nauru ja kaikuu laulu.
Kaupunkilaiset tuovat iloa tullessaan.

Tuovat kuitenkin muutakin: sanomalehtiä ja uutisia melskeisistä

tapahtumista ja järjettömistä juonitteluista.

Me, saaristolaiset, kuuntelemme heidän kertomuksiansa

kummissamme. Meistä, joiden päivät soluvat niin tyynesti ja
rauhallisesti, on miltei käsittämätöntä, että muualla voi olla niin
myrskyistä ja levotonta keskellä kukkean myöhäiskesän hiljaista
rauhaa.

Lauantai-illasta maanantaiaamuun kulkee elämä toisessa,

nopeammassa tahdissa ja sen poljennot sykähtelevät
voimakkaampina. Mutta kun sitten valkoisen laivan kylkeen olemme
vieraamme soutaneet ja heille hyvästimme huiskutelleet, silloin alkaa
taas arkinen elämä: rauha, hiljaisuus ja yksinäisyys…

Laivan kyljestä rantaan palatessamme nostaa päätään kaihoisa

ajatus: pian, aivan liian pian valkenee sekin maanantai, jolloin
lähtijäin joukossa nousen veneestä laivalle minäkin. Ja laiva vie
minut suvisen saareni korkeasta rauhasta suurkaupungin,
rikkinäiseen elämään, touhuun ja kiireeseen.

II.

Olen eksynyt uudelleen suviselle saarelleni aikaisempien

syyspimeitten ja ensimmäisten myrskyjen ajaksi. — Sumeat ja
sateiset ovat ilmat. Harva se päivä vihmovat matalalla kulkevat pilvet
vettä. Myötäänsä ulvoo tuuli nurkissa ja rämistelee peltikattoa
ankarasti. Rantakallioiden sileitä kylkiä vastaan räiskyvät vaahtoisat
pärskeet. Ja ulapat kohisevat kumean juhlallisesti.

Aikaiseen tulee ilta ja puhde on pitkä. Silloin kokoonnutaan tuvan

uunin valopiiriin. Ja siinäkö juttu luistaa!

Talon isäntä se tietysti pakinan aloittaa. Milloin mistäkin. Sodasta

ja maailman menosta, sadosta ja ankeista ajoista, menneistä
muistoista ja tulevaisuuden toiveista… Ja me muut istumme ja
kuuntelemme. Sanomme sanan silloin, toisen tällöin osoittaaksemme
mielenkiintoamme. Mutta kun hiipuva hiillos alkaa tummentua, siirtyy
jokainen yöpuulleen; kuuntelee hetken aikaa tuulen tohinaa ja
sateen rapinaa, ennen kuin nukahtaa…

Sattuu sentään toisinaan, että aamulla herää

auringonpaisteeseenkin. Silloin on juhlatunnelmaa kuultavan
kirkkaassa ilmassa. Taivas on korkealla. On kevyt hengittää, ja
mielen täyttää iloinen rohkeus.

Sellaisina päivinä menee mielellään puutarhaan. Sillä nyt on juuri

se aika, jona hedelmät kypsyvät vahankeltaiset ja läpikuultavat
astrakaanit, punastuvat, suuret aleksanterit, makeat sävstaholmat ja
mehevät luumut ja kriikunat. Oksat taipuvat maata kohti ja ruohossa
puiden juurilla on pudonneita omenoita, joita ei enkeli paljastetuin
miekoin vartioi…

Öiseen aikaan niitä kylläkin vahditaan. Sillä pimeän turvissa liikkuu

varkaita, jotka tuntevat tuoksun jo matkan päähän ja osaavat aidan
yli hypätä.

Eilisiltana oli omenavaras vähällä säikyttää renkipoikamme Oskarin

kuoliaaksi. Poika oli illansuussa mennyt postia hakemaan ja palasi
kotiin pilkkopimeässä. Metsäveräjän luona näki hän äkkiä edessään
tumman olennon, joka äänetönnä liikuskeli metsänrantaa pitkin.

— Kuka olet? Oskari huutaa.

Mutta ei saa vastausta olennolta, joka on laiha kuin luuranko ja

jolla on pitkät sormet ja haarukanpiikkien tapaiset käyrät kynnet ja
tukka pystyssä päälaella.
 Poika saa jalat alleen. Ja kun hän läähättäen ja kuolemankalpeana
saapuu tupaan, on hän vakuutettu siitä, että äsken näki itsensä
paholaisen. Eikä hänen vakaumustaan mikään saa horjumaan, ei
meidän yhteinen iloinen naurummekaan.

Mutta yöllä harvenivat punaposkisten kaunottarien rivit tuntuvasti

aidanvieren uljaimmasta puusta. Ja ensi yöksi meillä on järjestetty
vahtivuorot puutarhaan. Sillä kohtapuoleen ovat kaupungissa
syysmarkkinat, joille on saatava vähintään viisitoista korillista
puutarhamme antimia.

*****

Täällä kävi eilen vieraita kaupungista. Tulivat ylpeäpurjeisella

huvipurrellaan ja nousivat rantavajojen luona maihin. Olivat
ihmetelleet minua, kaupunkilaista, joka olin tänne unohtunut
yksinäisyyteen, vaikka kaikki muut kesävieraat jo aikoja olivat
matkalaukkunsa sulloneet ja hävinneet. Olivatpa vielä isännältä
udelleetkin, mikä tuo on miehiään, joka täällä nyt vielä joutilaana
maleksii…

Olisivat itseltäni kysyneet, niin olisin vastata osannut:

— Syyssateesta olen tullut nauttimaan ja vonkuvasta tuulesta.

Yksinäisyyden ehdotonta rauhaa olen tullut juomaan ja
hiljaisuudesta juopumaan. Pimeätä olen tullut ihailemaan ja itseni
kanssa keskustelemaan…

Nyt jäivät he vastausta vaille, sillä minä pakenin ullakkokammarin

piiloon, kun he tulivat. Eivätkä he minusta nyt muuta tiedä kuin sen,
että matkalaukkuni kyljessä on pari tuoretta ulkolaista hotellinleimaa,
kammarini pöydällä vanha nahkakantinen virsikirja, savukelaatikko-
tapuli ja 350 gramman painoinen omena. Mutta ehkäpä he niistä
voivatkin lukea vastauksen kysymykseensä. Ihmiset ovat toisinaan
liiaksikin tarkkanäköisiä…

— — — On täällä sitä paitsi muitakin yksinäisiä. Naapuritalossa

asuu nuori venäläinen ylioppilas, joka viime talvena karkasi
bolshevikien pakkoa — hän oli tykistösotilaana Venäjän armeijassa —
ja ajautui monien seikkailujen perästä tälle saarelle, josta ei vielä ole
päässyt kotiinsa. Mies on oppinut suomen kielen ja tappaa aikaansa
kalastelemalla ja leikkimällä lasten kanssa. Talveksi hän aikoo yrittää
kotipuolelleen, vaikka viihtyykin täällä vallan mainiosti.

Olen nähnyt hänet pari kertaa sillalla seisomassa syöttikaloja

onkimassa. Hintelä, kalpeakasvoinen mies; musta, pitkäkiharainen
tukka ja sysisilmät, joissa on hiukan arka ja säikähtynyt ilme.
Olemme tervehtineet toisiamme, niinkuin täällä tapana on, ja
jättäneet toisemme rauhaan…

Niitä taitaakin nykyään olla vähän joka paikassa noita venäläisiä

harhailijoita. Kuukausi takaperin istuin iltaa samanlaisen
isänmaattoman luona Tukholmassa. Hänellä oli lohtunaan
gramofooni, joka soitteli aron alakuloisia säveleitä. Tällä ei ole
sitäkään, ja pimeät illat ovat pitkät…

*****

En tiedä, olenko milloinkaan nauttinut saariston suuresta rauhasta

niin jakamattoman täydellisesti kuin näinä syksyn päivinä, joina
kellastus ja kuolema tekee tuloaan luonnon valtakuntaan. Mistä se
johtunee? Kenties siitä, että tällä kertaa tulin tänne suoraapäätä
"suuresta maailmasta". Samasta touhusta ja kuumeisesta kiireestä
vierailla veräjillä, jonne näillä samoilla rannoilla suven korkeina ja
kiiltoisina päivinä ikävöin. Tulin elämän rikassykähteisestä
yltäkylläisyydestä karuimpaan kotoiseen yksinäisyyteen aivan ilman
ylimenoja ja väliasteita. Silmäni olivat jo saaneet tarpeekseen
kirjavuudesta; yksinkertaiset viivat ja rauhalliset väripinnat
viihdyttävät nyt katsettani kaksin verroin…

Olen muistellut nuoruuteni ystävää, taidemaalaria, joka Parisista

tullessaan aina matkusti suoraapäätä, Helsinkiä karttaen,
Kuusamoon. Ja ymmärrän nyt tuon hänen "omituisuutensa"
täydellisesti.

… Pilvet näkyvät hajaantuvan; illaksi seestyy taivas. Ja silloin

syttyvät tähdet. Aion nousta Myllykalliolle niitä katsomaan. En
olekaan niiden tuiketta muistanut moniin aikoihin. Viimeksi taisin sitä
tuijotella, kun se Tyko Brahen Hven-saaren kohdalla Juutinrauman
aaltoihin kuvastui…

*****

Viereisellä saarella on huvila. Sitä minä vihaan. Vihasin sitä jo

suvella, mutta nyt, kun se ikkunaluukkuineen ja telkittyine ovineen
kallionhuipulla törröttää kuin mikäkin kaiken katoavaisuuden
muistomerkki, vihaan sitä vielä enemmän.

Huvilat ovat hullutuksia. Onhan vallan järjetöntä koettaa siirtää

sirunen kaupunkia ja hiven kaupunkilaisuutta maaseudun
ihanuuteen! Rakennetaan korkeaharjainen talo mäen nyppylälle,
hiekotetaan pari käytävää, jotka reunustetaan ulkomaisilla
näkinkengillä, laitetaan kukkapenkki ja isketään nurmikkoon
pölkynpää, johon pannaan lasipallo — ja luullaan, että nyt ollaan
maalla! Vaikkei sitä itsekään uskota. Sillä kaupungista tuodaan ruoka
ja juoma ja kaikki elämänmuodot.